Pyydaa ja frontside ollieita

Siinä vaiheessa ku oli viikko jäljellä Engelbergissä tuntu et reissu olis jo ihan ohi, vaikka eihän se ollu ku vasta tasan puolessa välissä. Viimenen viikko Engelbergissä tarjos viel jotai mieletöntä. Maanantai laskettiin eka kaks Laubia ja sitte siirryttiin Jochstockin puolelle. Ei voinu uskoa silmiään, ku siellä sai rauhassa laskea ekana sellasia paikkoja, mitkä normaalisti on aivan varmasti laskettu, jos laskee enemmän ku yhen Laubin alkajaisiks. Jokasen kummun jälkeen kattelin, että ei oo todellista, puhdasta kenttää, laskinko jonnekki ihan väärään paikkaan, vai mitä täällä oikein käy?
Tiistaina vihdoinki aukes Titliksen huippu siinä puolilta päivin. Laskin mun ensimmäisen Galtibergin, ja ymmärsin vihdoin mikä siin on niin hienoa. Kaks tonnia verttiä upeessa paikassa, ei valittamista! Vaikka ei laskettukaan mitenkää erityisen kovaa tai ekojen joukossa, tuli tosi hyvä fiilis.
Keskiviikkona ja torstaina oli jo aika laskettua kaikkialla, nii vihdoinki tuli tarvetta skineille. Pientä haikkailua kivoille mestoille ja puhdasta linjaa hyvässä lumessa. Torstaina piti vielä illalla lähteä vähän Brunnille skinnaamaan. Noin laskemisen kannalta oli säälittävää, mut oli aika magee fiilis olla ylhäällä vuorella pimeessä. Syötiin eväitä ja kateltiin Titiliksen puolelle ku pilvet nous laaksoon ja rinnekissat oli töissä. Löydettiin myös uus secret spot, Terrace South Face. Maailman ensimmäinen ilmainen 24/7 toimiva hissiki viel ;)
Perjantaina sitte pakkailin kamat, sanoin moikka kaikille, ja hyppäsin junaan. Ensiks näin Balin kaveria Luzernissa ja sitten jatkoin matkaa St. Antoniin. Siellä päin piti olla eniten lunta Alpeilla, ja siltä se vähän näyttikin. Nautin Ömppylän vieraanvaraisuudesta muutaman päivän. Käytiin kattelemassa mitä muutamille edellisvuoden spoteille kuuluu ja Alppiopas Pete esitteli uusiakin paikkoja. Uskallettiin myös käväistä Tapsissa ja Krazy Kangaroohssa, oli sinne ees joku uus biisi laitettu soittolistalle.

Haikin jälkeen odotti kiva palkinto, first tracks down! Stuben ei koskaan petä

Sunnuntaina seikkailin sitten Mellauhun Skipolin reissulle. Ei ollu mitään havaintoa siitä, mitä oli tulossa. Osoittautu, et oli hyvä päätös lähteä mukaan. Kahden viikon aikana haikkasin paljon, laskin ehkä elämäni parasta metsälaskua, tutustuin mahtaviin ihmisiin ja opin Frontside Ollien sanat liian hyvin. Mellau, Damüls, Warth Schroecken ja Faschina on kaikki melko pieniä keskuksia. Korkeuseroa ei oo kauheesti, minkä takia liian lämpimät kelit vaivas meitä vähäsen. Näiden paikkojen loistava puoli on se, että ei oo vapaalaskijoita. Suoraan hissiltä saatava pätkä on parhaimmillaan jyrkkää, mutta lyhyttä. Tosi pienellä haikilla löytää kuitenki ihan mahtavia paikkoja, myös sellasia että vähän kuumottaakin. Lisäks se metsälasku mitä löydettiin oli jotain niin hienoa. Jokasen laskun jälkeen mietti, että oho, oli kyllä päivän paras. Saatiin laskea sitä samaa settiä koko päivä kolmisteen. Tai oltais saatu, mut pyydettiin pari kaveriaki mukaan.
Henkilökohtaiset suosikit oli kaks eri haikkia Faschinassa, toinen kesti puolisen tuntia ja oli pikkasen kuumotus, toinen sellasen vartin. Aivan upeet pätkät. Laskettiin muun muassa alppikauriiden perässä, en oo elämässäni nähny niitä yhteensä niin montaa, ku sillon kerralla. Luonnollisesti ei saa unohtaa Härkäharjannetta, joka sekin oli aika kokemus. Oltiin ilmeisesti spottailtu vähän huonosti, mutta onneks rätinäpuhelimista alko kuulumaan ohjeita että mistä pääsee parhaiten alas.

Tais kertyä 35 laskupäivää kuudessa viikossa. Nyt täytyy selvitä Suomessa jonkun aikaa, onneks on toi pääsiäinen tulossa ja lisää sitä parasta tiedossa.